I love New York. Se on totta. Rakastan kaupungin dynaamisuutta, sen monipuolisuutta, sen tarjoamia mahdollisuuksia ja kaupungin inspiroivaa ilmapiiriä. New York antaa mutta se myös ottaa. I love Helsinki. Sekin on totta. Rakastan kaupungin lempeyttä ja inhimillisyyttä mutta myös sen monipuolisuutta. Helsinki antaa enemmän kuin se ottaa, Helsinki rauhoittaa – mutta joskus myös passivoittaa omassa turvallisuudenhakuisessa ilmapiirissään.
Olin jokin aika sitten Nykissä työmatkalla, sillä kaupungissa oli kansainvälisen taidemarkkinan yhdet keskeisimmät messut - nimittäin The Armory Show, sekä Armoryn sisarmessut VoltaNY ja Scope. Lisäksi kaupunki, joka ei koskaan nuku, esitteli taideantejaan varmaankin vielä runsaammalla kädellä kuin normaalisti messujen tähden. Messuilla oli kymmeniä johtavia kansainvälisen – pääasiassa ensimarkkinan edustajia – myös Suomesta.
Oma kiinnostukseni on tässä ajan myötä siirtynyt kuvataiteen perinteisistä markkinoista taiteen uusiin markkinoihin ja niiden tuomiin mahdollisuuksiin. Taiteen uusilla markkinoilla tarkoitan taiteilijan korvien välistä löytyvän tiedon hyödyntämistä ja soveltamista liiketoiminnassa parempien yritysten rakentamiseksi. Ymmärrän uudet markkinat myös tapana hyödyntää taloudellista ajattelua taiteen kentällä, jotta voidaan rakentaa kestäviä taloudellisia malleja myös kulttuurin sektorille. Yhdysvalloissa rakenne on kovin erilainen Eurooppaan nähden ja erityisesti Suomeen nähden. Koska siellä ei julkisesta rahoituksesta juurikaan ole kovin paljon apua mm. taiteilijoille ovat yritysyhteistyömuodot, sponsorointi ja liiketoiminta, sekä soveltavat muodot päässeet kehittymään ihan eri tahdissa kuin meillä Suomessa tai yleensä Pohjoismaissa.
Kävin mielenkiintoisen keskustelun Nykissä Aura Seikkulan kanssa kuvataiteen kansainvälistämisestä. Aura kirjoittaa väitöskirjaa taiteen kestävistä esitystavoista sekä tuotantoprosesseista ja pohtii näiden sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista kestävyyttä. Seikkula – joka on itse kansainvälisesti kokenut freelance kuraattori – oli kutsuttuna puhujana yhteen VoltaNY paneeliin, jossa pohdittiin kestävän kehityksen muotoja ja malleja taiteessa. Paneelisteja pyydettiin pohtimaan hetkellisesti myös taiteen kentän taloudellista kestävyyttä. Keskustelussa viitattiin aiheeseen ja Seikkula puhui tutkimuksensa näkökulmasta asiasta lyhyesti. Muut panelistit jotka koostuivat taiteilijoista ja kuraattoreista puhuivat asian ympäriltä jotain mutta siirtyivät nopeasti kertomaan sisällöstä ja taiteen merkityksestä, vaikka siitä ei ollut kysymys.
Kommentteina keskustelussa oli pääasiassa julkisen rahoituksen vähäisyys ja tarve sen lisäämiseksi. Jälleen yleinen aihe taiteen kentällä – myös meillä Suomessa. Se sai minut pohtimaan; koska taide kentän toimijoille ei edes alkeellisesti opeteta liiketoimintaa, miten siitä syntyvistä mahdollisuuksista edes voisi olla realistista mielipidettä? Institutionaalisena toimijana (mutta ei johtajana) mahdollisuudet asian pohtimattomuuteen ovat toki suuremmat. Itsenäisenä toimijana, kuten kuraattorina ja taiteilijana, on kuitenkin myös taloudellinen kehitys tärkeää – ihan yksinkertaisesti esimerkiksi elinkeinon näkökulmasta.Esiin noussut ajattelumalli toi mieleeni kysymyksiä muun muassa siitä, että onko nykyinen kohtuullisen homogeninen kulttuuritalouden malli kuvataiteen kentällä Suomessa – jos sitä talousmalliksi voi kutsua –kestävä?
Usein kun keskustelu siirtyy rahaan täällä meidän puolella maapalloa, ryhdytään vastakkainasettelemaan hyvyyttä ja pahuutta. Voisi väittää, että tämä on yleinen toimintamalli taiteen kentällä, erityisesti Suomessa. Mietin, että miksi ei sen sijaan neutraalisti keskityttäisi elinkeinoajatteluun – ja sitä kautta taiteen potentiaalisesti paljon laajempaan vaikuttavuuteen?
Tämä keskustelu, Suomen kuvataidemaailman taloudellinen malli, Anu Uimosen lauantai-essee 24.3.12 Hesarissa, eilisen Guggenheim museomahdollisuuden hylkäämispäätös sekä kalabaliikki, jonka Guggenheim keskustelu on synnyttänyt – mutta erityisesti New York – saivat minut pohtimaan vahvasti suomalaisen kuvataiteen kentän strategiaa ja sen rakentamista. Pitäisikö kysyä uudelleen alan strategiset kysymykset kuten miksi teemme mitä teemme ja kenelle teemme mitä teemme? Kuinka usein kuvataiteen kentällä strategia uusitaan vai onko yhtenäistä strategiaa alkunkaan mietitty? Muut kysymykset jotka risteilevät mielessäni ovat; mitkä ovat taiteen yleisöt? Miten taiteesta viestitään? Mikä on taiteen funktio? Onko sillä funktiota? Jos sillä ei ole funktiota mikä on sen tarpeellisuus? Jos taidetta halutaan näyttää, kenelle sitä halutaan näyttää? Jos sille halutaan yleisöä, miten tämä yleisö määritellään ja löydetään? Ja loppujen lopuksi mitä kuvataiteilijat todella haluavat? Kokemukseni mukaan taiteilijat haluavat löytää ratkaisuja, kohdata muita ajattelijoita ja viedä taidettaan ja ajatteluaan eteenpäin. Jotta tämä saavutetaan tulee meidän rakentaa sellaiset mallit, jossa taide pysyy ja kehittyy taiteena ja elinkeinoa löytyy kaikille jotka taiteen kanssa ammattimaisesti haluavat tehdä töitä.
Kysymys siis kuuluu; Miten rakentaa kestäviä taloudellisia malleja taiteen kentälle, jotta se ei marginalisoidu? Miten yhdistää olemassa olevia malleja kestävämmäksi kokonaisuudeksi, jossa toimitaan yhteistyössä ja mennään taiteen laajempi vaikuttavuus kärki edellä eteenpäin? Toki moni voisi väittää, että taiteen marginalisoituminen ei ole koskaan mahdollista. Syynä tähän on se, että taide ei lähtökohtaisesti mahdu esimerkiksi mihinkään kategoriaan. Olen kuitenkin pohtinut sitä, että esim. Suomessa taide on aika marginaalissa – juuri osaksi siitä syystä, että se on etäistä ja vaikeasti lähestyttävää ja myös koska kentällä karsastetaan uutta ja turvaudutaan usein vanhoihin toimintatapoihin. Miksi? – Uskoakseni, koska se vaihtoehto on olemassa – vielä toistaiseksi.
Jos suomalaista kuvataiteen vientiä tai kansainvälistä vaihtoa pohtii on mm. FRAME kehittänyt suomalaisen taiteen tunnettuutta kansainvälisellä kentällä – mutta pääasiassa vain non-profit puolella. Nyt kun kuvataidetta ja sen kansainvälistä vientiä ja vaihtoa uudelleen organisoidaan olisi hyvä ottaa kohderyhmäajattelu vahvasti harkintaan. Täten taiteen viennissä ja vaihdossa tulisi olla myös yksityinen sektori ja taidemarkkinasektorit huomioituina – näin taiteilijoiden uramahdollisuuksia ja vaikuttavuusmahdollisuuksia todella parannetaan ja monenlaiset taiteilijaurat voivat todentua – ei vain perinteisellä yhden polun mallilla toimivien taiteilijoiden urat.
Arts & Busineksen vaikutus kentälle voisi juuri tuoda tätä osaamista vahvemmin esiin. Haastan siis kaikki pohtimaan miten saamme sisällöllisesti haastavan, kiinnostavan ja korkeatasoisen taiteen, taidemarkkinat ja taiteen soveltavat muodot, sekä taiteilijan moninaiset palveluntarjontamahdollisuudet järjestettyä – ja sitten myös yhteistyössä vietyä osaamisen kansainväliselle kentälle – eikä vain non-profit puolelle! (© Kira Sjöberg)
Tervetuloa Produforumin järjestämään Arts & Business Kick-offiin 4.5.2012 G18 taloon (yrjönkatu 18) klo 12-16!
